Höytämön entisiä nuoria
In this story we meet men who spent their youth in Höytämö in the 60s and 70s.
On vaikea päättää, mistä aloittaa tämä seuraava juttu. Syy on yksinkertainen; tapasin ”poikaporukan”, jossa jokainen jäsen oli kävelevä tarinatori. Epäilemättä jokaisesta yksilöstä voisi tehdä oman jutun tälle sivustolle, mutta yritän nyt kuitenkin tehdä jengijutun, jossa jonkinlainen punainen lanka löytyy.
Vasemmalta: Penny Saarinen, Matti Haapala, Kari Kilpivuori, Risto Hirsimäki, Kari Palonen ja Seppo Ojanen.
Pienet jekut ja hauskuuttaminen kuluvat "poikien" arkeen edelleenkin. Vasemmalta Mikko "mixa" Nurminen, Pauli "pate" Lähteenmäki, Matti "masa" Viitala, Risto "rike" Hirsimäki, Pentti "penny" Saarinen, Seppo "heppi" Floman, Jaakko "jaska" Viitala, Hannu "pasi" Suominen.
Nämä ”poijaat” edustavat ensimmäistä nuorisosukupolvea nykymuotoisessa Höytämössä. He ovat syntyneet 40-luvun lopulla, jolloin Höytämön omakotitalorakentaminen kävi kuumimmillaan. Omien sanojensa mukaan he olivat kaikki työväen perheistä ja näinollen kukaan ei päässyt omaisuudellaan pröystäilemään. Toisaalta porukasta Mikko Nurminen kertoo, että ei rahalla silloin ollut sellaista merkitystä kuin nykyään. ”Ei meitä ketään kiinnostanut minkä merkkiset housut toisella on tai mitä muuta omaisuutta. Jokainen oli mitä oli ja se hyväksyttiin omanlaisenaan mukaan juttuihin”, Nurminen jatkaa. Vaikka tämä kommentti saattaa jonkun korvaan kuullostaa klisheeltä, minun on ajatus helppo uskoa, sillä sain itse kokea niin lämpimän vastaanoton tavatessani nämä herrat.
Kohtaamispaikkana Höytämön ensimmäisille lapsiporukoille toimi iso kivi lähellä nykyistä Sääksjärven nuorisotaloa. Kivi oli pitkä ja terävä päältä. Homma toimi niin, että mikäli elämä alkoi kotona pitkästyttää, niin pojat suuntasivat kohti kiveä ja ennenpitkää sinne ilmaantuikin pitkä rivi poikia valmiina pelailuun ja kujeiluun. Suomisen Hannu muistaa erään kohokohdan kiveltä, kun vuonna 1952 pojat istuivat kivellä ja katselivat olympiasoihdun matkaa kohti Helsinkiä. Tämä onkin varhaisimpia muistoja lapsuusajoilta.
Läpi lapsuuden ja nuoruuden suosituimpia lajeja olivat jalkapallo ja yleisurheilu. Talvella pojat menivät toki lapioiden kanssa Kyynärön jäälle ja raivasivat sinne peliareenan. Lumikököt toimivat mainioina maaleina höntsyssä.* Matti Viitala muistaa, että heidän nuoruudessaan joka talvi oli mahtavia hakikantoja, joten lasten oli mahdollista pelata jalkapalloa joskus talvellakin. Viitala kertoo, että: ”muistan eräänkin kerran, kun oli hienoa pelata kantohangella futista, kun hanki oli niin korkea, että ylettyi koskettamaan maalin ylärimaan. Se tuntui pienestä pojasta mahtavalta!”
Kivi, jossa oli tapana tavata kavereita. Vasemmalta Kari Palonen, Hannu Hietala, Seppo Ojanen, Riitta "joku", Sirpa Hepo-oja, Ritva Heikkilä ja Penny Saarinen.
* Höntsy on leikkimielistä pelailua, joka usein Tampereen seudulla tarkoittaa tossupalloa, eli jääkiekkomaista mailapeliä, jota pelataan tennispallolla ja lenkkarit jalassa. Höntsyllä voidaan viitata myös muiden lajien harjoituksiin, kuten futishöntsyihin tai sählyhöntsyihin.
Kierrämme porukalla ensin Höytämössä ja saan kuulla valehtelematta tarinan jok’ikisestä omakotitalosta matkan varrella. Kertaamme myös Höytämöntien kuolonkolarin vuodelta 1991 ja pohdimme tien nykyistä turvallisuutta; kävelytien puutosta sekä autojen ylinopeutta. Toki kuolonkolarissa aikoinaan kuski oli humalassa. Siirrymme sitten lopuksi ryhmällä Sääksjärven Loiskeen tiloihin korvapuusteille ja kahville. Siinä vaiheessa tarinoita ja persoonakuvauksia tulee niin kovaan tahtiin joka suunnasta, että yksilöllisten ja selkeiden luonnekuvausten tekeminen jengin sisällä on hyvin vaikeaa. Tämä johtuu varmaan myös siitä, että miesporukalla on aina ollut hyvin samansuuntaiset intressit - jokainen omilla vahvuuksillaan ja vivahteillaan. Tätä seikkaa vieressäni istuva Pentti Saarinen valottaa jalkapalloesimerkillä. Porukasta pari kaveria oli älyttömän nopeita, he juoksivat 60 metriä reippaaseen kahdeksaan sekuntiin. Toisten rooli vuodesta toiseen oli toimia kentällä joukkueen poliiseina ja ottaa vastustajilta luulot pois. Sitten oli niitä, joilta löytyi peliälyä ja niitä, jotka tekivät maaleja. Yhteisenä tekijänä kuitenkin se, että kaikki pelasivat. Tarinoita peleistä riittää kaikista naapurikunnista vaikka millä mitalla.
Puhumme myös pitkän tovin yhteisöllisyydestä. Viitalan Matin ja Jaakon mukaan se on muuttunut ehkä eniten vanhoista ajoista. Siihen aikaan kun taloja rakennettiin ja korjattiin 50-luvun Höytämössä, niin talkoissa käytiin joka pihassa. Jos ei talkookutsua kuulunut, niin siitä oli lupa jopa loukkaantua. Toisten jeesaaminen kuului arkeen. Muutenkin vieraissa käytiin ilman sen kummempia kutsuja. Hieman harmillisena seikkana mainittakoon, että viina näytti kuuluvan kaikkiin talkoisiin. Väkijuoman käyttö tulee esiin niin monessa tarinassa. Tästäkin kaverusporukasta alkoholi on vienyt monen mennessään jo 40-50 vuotiaana. Miehet muistelevat, kuinka monessa jo valmiiksi köyhässä kodissa isä saattoi juoda viimeisetkin pienet rahat ja tämän lisäksi alkoholin seurauksena muistellaan lukuisia tappeluita, joita tapahtui Sääksjärven lavan lähettyvillä ja esimerkiksi Kyynäröjärven rannalla. Saan sellaisen kuvan, että alkoholilla oli merkittävä rooli entisajan Höytämössä.
Teini-ikäisinä poikia alkoi luonnollisesti kiinnostaa tytöt. Jo mainittu Sääksjärven lava eli kulta-aikaa ja siellä esiintyivätkin 60-70-luvulla kaikki Suomen sen ajan huippuartistit. Lavan vetovoima oli niin kova, että eräskin ryhmän jäsen karkasi salaa armeijan leiriltä Lahdesta, liftasi peukkukyydillä yömyöhään Sääksjärvelle ja aamuyöstä takaisin vain päästäkseen tansseihin. Käry oli kuulemma käynyt ja sanktiot olivat sen mukaiset.
Pakkohan minun on kysyä erilaisista kepposista, joita pojat nuorina tekivät. Niitä tuleekin pitkä litanja. Jaan tässä kaksi mielestäni parasta juttua. Ensinnäkin yhtenä yönä pojat (kukaan ei tietenkään tiedä tarkalleen ketkä) vaihtoivat Höytämön Voiman kaupan o:n ja a:n paikkaa kyltissä siten, että seuraavana aamuna asiakkaat tulivat Vaimon kauppaan. Toisen tarinan kertoo Risto Hirsimäki siitä, kuinka he kävivät munavarkaissa Välimäen kanalassa, mutta munia ei meinannut löytyä mistään. Lopulta he löysivät yhden munan ja juoksivat sen kanssa Kukkolanvuorelle. Pojat tekivät tulen mäen päälle aikeenaan paistaa muna. Kukaan ei kuitenkaan saanut munaa rikki. Lopulta Risto heitti kiven kalliota vasten ja se hajosi, jolloin kävi ilmi, että muna oli pesämunana eli munitusmunana käytetty marmorimuna. Siitäkös kaverit jälleen saivat oivat naurut.
Ai juu ja viimeisenä huomiona sanottakoon, että murteen perusteella paikasta ei voi erehtyä. Kirjoittaessani tätä juttua naureskelen jatkuvasti, kun tämän porukan kielet vääntävät niin voimakasta Tampereenmurretta vaikkakin Lempäälässä olemme.